Elämä jatkuu

Ikävöin Vetkaletta edelleen valtavasti. Olo alkaa kuitenkin olla jo tyynempi, enää ei itketä joka kerta ulos mennessä. Edelleen tuntuu, että laumasta puuttuu jotain, koska nyt ulos mennessäni on kovin hiljaista ja hevoset puuhaavat omia asioitaan. 

Tavallaan se on hyvä noin. Hevosilla on keskenään hyvät systeemit ja ihminen on tervetullut lisä. Tämä kolmikko ei ole mieleltään mitenkään erityisen riippuvainen ihmisestä. Nyt huomaan, millaisen sählingin Vetkale sai aikaan vaikkapa heinätilanteessa. Nämä kolme ovat jossain ja katsovat vähän hämmästyneenä että ahaa heinää ja ihminen, kiva juttu.

Vaikka Vetkale on poissa, minulla on edelleen ihanat hevoset huolehdittavana. Kolmikon hoito aiheuttaa pientä päänvaivaa. Koipeliinin pitäisi lihoa jonkin verran, Nasun laihtua reilusti ja Pikkuissikan pysyä samoissa mitoissa. Jaan heinää Koipeliinin mittapuulla, mikä tarkoittaa sitä, että Nasu syö liikaa. Olen ehtinyt liikuttaa Nasua nyt melko hyvin, mutta ihan se ei riitä. Todennäköisesti otan hevoset joksikin aikaa talliin yöksi tai muutamaksi tunniksi päivällä, kunhan tuo paksu lumikerros sulaa ja alkaa muta-aika. Pääsee tarhakin sitten kuivumaan vähän nopeammin. Toinen vaihtoehto on pitää Nasulla kuonokoppaa joitain tunteja, mutta sekin tuntuu ikävältä. En myöskään haluaisi tarhata ketään yksin.

Neljä hevosta oli kätevä määrä. Kun kaksi oli retkellä, kahdesta oli toisilleen seuraa. Minua jännitti, miten läheisriippuvainen Koipeliini pärjää yksin tarhassa, kun tammat työskentelevät yhdessä. Olemme kokeilleet kerran ja yllättäen se meni hienosti. Kun kokeilin aikaisemmin jättää Koipeliinin heinän kanssa talliin muiden työskennellessä, se hyppi seinille. Nyt tarhassa se oli kuitenkin ihan rauhallinen, söi omat lisäheinänsä ja katseli vähän tavallista valppaampana ympärilleen. 

Kyllä tästä selvitään.