Hevostilan emäntä

Kun edellisessä postauksessa kehuin hevosten sopeutumista Vetkaleen kuolemaan, joudun nyt vähän vetämään sanojani hieman taakse. Lauma on edelleen sopuisampi kuin Vetkaleen aikaan ja keskinäistä sähläystä on vähemmän. Koipeliini on kuitenkin reagoinut Vetkaleen kuolemaan huomattavasti. Vetkale oli hyvin hallitseva hevonen. Se oli useimmiten tyyni ja suhtautui rauhallisesti poikkeustilanteisiin. Koipeliini on nyt selvästi ottanut itselleen orin aseman. Se huolehtii tammoista todella hienosti. Huolehtiminen on kuitenkin liiallista. Maha meni löysäksi. Pari ensimmäistä viikkoa meni niin, että Koipeliini unohti itse syödä, kun sen piti havahtua jokaiseen mahdolliseen ääneen. Jos toinen tamma lähti tarhasta, saati sitten molemmat, se juoksenteli holtittomasti ja kiljui kammottavalla äänellä. Valmiiksi hoikassa hevosessa syömättömyys alkoi näkyä heti.  Jos otin Koipeliinin talliin syömään omia lisäruokiaan, se ei voinut keskittyä. Niinpä olen nyt jonkin aikaa pitänyt hevosi

Ikävöin Vetkaletta edelleen valtavasti. Olo alkaa kuitenkin olla jo tyynempi, enää ei itketä joka kerta ulos mennessä. Edelleen tuntuu, että laumasta puuttuu jotain, koska nyt ulos mennessäni on kovin hiljaista ja hevoset puuhaavat omia asioitaan.  Tavallaan se on hyvä noin. Hevosilla on keskenään hyvät systeemit ja ihminen on tervetullut lisä. Tämä kolmikko ei ole mieleltään mitenkään erityisen riippuvainen ihmisestä. Nyt huomaan, millaisen sählingin Vetkale sai aikaan vaikkapa heinätilanteessa. Nämä kolme ovat jossain ja katsovat vähän hämmästyneenä että ahaa heinää ja ihminen, kiva juttu. Vaikka Vetkale on poissa, minulla on edelleen ihanat hevoset huolehdittavana. Kolmikon hoito aiheuttaa pientä päänvaivaa. Koipeliinin pitäisi lihoa jonkin verran, Nasun laihtua reilusti ja Pikkuissikan pysyä samoissa mitoissa. Jaan heinää Koipeliinin mittapuulla, mikä tarkoittaa sitä, että Nasu syö liikaa. Olen ehtinyt liikuttaa Nasua nyt melko hyvin, mutta ihan se ei riitä. Toden