Siirry pääsisältöön

Tervetuloa meille, Koipeliini!


Lauantaina Turpakotiin muutti hevonen, joka sai jo samana päivänä uuden kutsumanimen. Tästä eteenpäin kutsumme hevosta Koipeliiniksi.

Koipeliinin raviura päättyi viime keväänä. Sen hankoside oli reagoinut lievästi. Jalka ei sinänsä vaatinut erityisempiä toimenpiteitä, mutta omistajat päättivät lopettaa hevosen kilpailut siihen paikkaan, hyvissä ajoin, ennen kuin Koipeliini hajottaisi itsensä. Hyvin kunnioitettavaa! Muutenkin Koipeliinia on hoidettu ihan viimeisen päälle hyvin ja rakastavasti. Ihana nähdä tuollaista myötätuntoa hevosta kohtaan.




Saavuttuaan Koipeliini kävi pikaisesti tallissa jättämässä kuljetusvarusteet ja hörppäämässä hieman melassivettä. Sillä oli jo kiire muiden hevosten luo. Arvoin etukäteen, päästänkö sen suoraan laumaan vai totutanko hiljalleen aidan yli. Toisaalta monet kokeneet ammattilaiset pitävät hidasta totuttelua turvallisimpana vaihtoehtona. Toisaalta luin jonkin tutkimuksen (valitan, lähde puuttuu), jonka mukaan hitaalla totuttelulla viereisessä tarhassa ei olisi juuri merkitystä, vaan päinvastoin se saattaa jopa lisätä stressiä. Päättelin, että paras tapa riippuu aina tilanteesta ja hevosyksilöstä. Otimme riskin ja laskimme Koipeliinin laumaan.

Kaverit tulivat portille vastaan, sitten otettiin pari juoksuaskelta. Siinäpä se sitten oli. Nasu söi, Vetkale vilkaisi Koipeliinia ja söi. Pikkuissikka teki enemmän tuttavuutta. Ne nuuskivat ja vinkuivat Koipeliinin kanssa. Kuitenkin myös Koipeliini pääsi heti syömään ja pian myös piehtaroimaan. Se liihotteli upealla ravilla ympäriinsä. Suomenhevoset ja Pikkuissikka näyttivät aivan töppöjaloilta. 




Myöhemmin Pikkuissikka muuttui hieman gangsteriksi Koipeliinia kohtaan. Se ei suvainnut Koipeliinia lähimaillakaan heinäaikaan tai jos minä annoin hevosille huomiota. Onneksi Koipeliinilla oli tilaa väistää. Koipeliini on ollut täällä nyt kaksi kokonaista päivää ja kaksi vajaata. Tänään huomasin, että tilanne on jo melko rauhaisa. Näyttää siltä, että Pikkuissikallakin on lopulta ystävä. Ne nimittäin jo nukkuvat Koipeliinin kanssa yhdessä ja kulkevat muutenkin peräkanaa. Koipeliinin ei tarvitse enää juosta sitä pakoon heinäaikaan, ne voivat hyvin syödä vierekkäin. Vetkale ja Nasu kulkevat possujunassa tai vierekkäin, välillä kaikki ovat kulkeneet yhdessä. Nyt haluaisin pitää tämän lauman näin, tuohon porukkaan en muita ota eikä kukaan näistä saa kuolla tai muuttaa! Nyt on kaikilla ystävä ja mukavaa.




Koipeliini on vielä hieman varuillaan ja välillä se ottaa pieniä spurtteja. Se on kiinnostunut ympäristöstä ja on jo hyvä kaveri kanssani. Se uskaltaa mennä pihattoon. Tallissa käymistä se jännittää vielä, mutta se auttaa, että tallissa saa kauraa. Myös hevoskaverin seura auttaa tallijännitykseen. Emme ole tehneet vielä mitään erikoista, tutustuneet vain. Koipeliini tulee mielellään tervehtimään, kun puuhailen tarhassa. Se saa asettua vielä hetken ja sitten lähdemme selvittämään, millainen liikunta ja tekeminen olisi Koipeliinille kaikkein mieleisintä. Ihanaa, että Koipeliini on täällä. Ja sillä on niin sielukkaat ja viisaat silmät. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ontuva hevonen ja hämmentävät kuvat

Vetkaleen saatiin lopulta kuvattua joulukuun lopussa. Loppusyksy oli epäonninen kuvausten suhteen : röntgen pasahti ollessamme klinikalla ja sen korjaaminen vei pitkään. Mainitsin asiasta ohimennen jossain blogitekstissä ja sain huomata blogin voiman olevan valtaisa. Maksimissaan tunti siitä, kun julkaisin tekstin, sain viestin. Viestissä kysyttiin, että olenko tietoinen, että naapuritallillemme on tulossa taitava eläinlääkäri etelästä RTG:n kanssa ja että hän voi tehdä kotikäyntejä omalle tallille. Vau! Pakko oli tarttua tilaisuuteen. Eräänä joulun jälkeisenä päivänä pihaamme saapui heinäkuorma. Eläinlääkäri tuli pihaan samaan aikaan, mutta onneksi olimme kumpikin kotona. Jätin miehen purkamaan heinäkuormaa heinämiehen kanssa ja lähdin asioimaan eläinlääkärin kanssa. Mieskin tuli pian kaveriksi, niin että kyllä Vetkale sai paljon huomiota osakseen. Vetkale oli niin rauhallinen ja hyväkäytöksinen, että eläinlääkäri ei halunnut rauhoittaa sitä syyttä suotta. Vetkale seisoskelikin

Ratsastaminen raskauden aikana

Ratsastuksesta raskauden aikana liikkuu jos jonkinmoista ohjetta. Itse sain heti aluksi neuvolasta kaksi eri ohjetta: ratsastusta pitäisi välttää heti ja eihän se ole mikään, anna mennä vain. Ainakin meidän neuvolassamme nojaudutaan UKK-instituutin ohjeisiin, jossa ratsastusta ja muita äkkiliikeitä ja kaatumis- tai putoamisvaaran sisältäviä lajeja kehotetaan välttämään heti alkuunsa. Sitten on oppaita, joissa ratsastusta ja muita tärinää aiheuttavia lajeja pitää välttää loppuraskaudessa ja joidenkin oppaiden mukaan putoamislajit ovat kiellettyjä alkuraskauden jälkeen. Keskustelupalstoilla on niin monta mielipidettä kuin on kirjoittajaakin. Jotkut ystäväni ovat saaneet aikanaan neuvon jatkaa niin pitkään kuin hyvältä tuntuu. Mitä tässä nyt sitten pitäisi uskoa, miten pitäisi toimia? Alkuraskauden aikana päätin uskoa sitä kokenutta terveydenhoitajaa, joka kehotti jatkamaan lajia. Ratsastin normaalisti kotona yksi tai kaksi hevosta päivässä, Islannissa tein hyvillä mielin pitkiä rat

LUKUVINKKI Lucinda Riley: Oliivipuu

 Kirja luettu e-kirjapalvelusta Imettäminenkö pitkäveteistä puuhaa? Päivisin ei ehdi tulla tylsää, sillä esikoiselle pitää keksiä paljon tekemistä. Tämän vauvan kanssa olen osannut asennoitua hyvin ilta- ja yöimetyksiin. Ne ovat nimittäin mitä mainiointa lukuaikaa, sillä en uskalla nukahtaa vauvan viereen. Pimeässä huoneessa koukuttava e-kirja (e-kirja siksi, että sitä voi lukea pimeässä) pitää mukavasti hereillä. Latasin Lucinda Rileyn Oliivipuun  (kustantaja Bazar Kustannus) heti, kun se tuli mahdolliseksi. Hiljattain syöpään menehtynyt Riley on tullut tunnetuksi etenkin Seitsemän sisarta -kirjasarjasta, johon olen ihan koukussa. Olen koukuttunut hänen muihinkin teoksiinsa. Kirjailijan menehtyminen suretti minua kovasti ja siksi tämä uusin suomennos tuntuukin erityiseltä lahjalta.  Oliivipuu ei liity mitenkään seitsemään sisareen. Oliivipuussa ollaan kaoottisissa lomatunnelmissa, kun kirjan yksi päähenkilöistä, Helena, perii Pandoraksi kutsutun huvilan Kyproksella. Helenalla on sal