Tasapainoilua

Viime viikolla tein Vetkaleen kanssa pari todella kivaa ratsastusta metsässä. Sillä oli virtaa enemmän kuin annoin se mennä. Niinpä se porskutti aikamoista pikakäyntiä. Jos suomenhevonen osaisi töltätä, se olisi ollut tölttiä. Ensimmäisellä kerralla lupasin herralle kaksi erittäin lyhyttä laukkapätkää ja vihelsin pelin poikki, kun vaikutti siltä, että kohta mentäisiin ja kovaa. Toisella reissulla pysyimme suomenhevostöltissä.

Sunnuntaina asiakas ratsasti. Rastastus jäi yritykseksi, sillä Vetkale ei halunnut liikkua, ei senkään jälkeen, kun otimme satulan pois. Päätimme yksissä tuumin, että Vetkaleen työt loppuivat siltä päivältä ja muutimme suunnitelmaa. Nasu tuli sopivasti itse esittäytymään työvuorolaiseksi. Vetkalekin jäi iloisesti hengailemaan meidän seuraamme. 

Olin siis pohdintatehtävän äärellä. Mikä mättää tällä kertaa, jalat, maha vai jokin muu? Vetkale sai yhden päivän täyslepoa ja tiistaina pääsin itse kokeilemaan tilanteen. Ratsastin omassa pihassa, aloitin helpoilla naksutteluharjoituksilla: tomeria liikkeellelähtöjä ja suoruutta. Vetkale teki todella hienosti ja hyvällä energialla ehkä viisi minuuttia ja hyytyi sitten täysin. Ei liikkunut. En pakottanut. Päättelin, että kyse on taas jaloista.

Olen ollut jo pari vuotta sydän syrjälläni Vetkaleen nivelongelmien kanssa. Se on kuvattu vuosi sitten. Silloin jalkojen tilanne oli ongelmallinen, vaan ei mahdoton. Cartrophenista oli suuri apu, ja kevään ja kesän ajan Vetkale liikkui todella mielellään ne kevyet liikunnat, mitä sen kanssa tehtiin. Olen välillä syöttänyt sille Joint completea, silloin tilanne on ollut parempi. Cartrophenista on jo suunnilleen vuosi, on siis aika joka tapauksessa uusia se. 

Vetkale on nyt täysin lomalla ratsastuksesta määrittelemättömän ajan. Eläinlääkäri on jo onneksi luvannut kirjoittaa uuden Cartrophen-kuurin. Joulukuussa saadaan uusia kuvia. Toivottavasti ikävä kulma nivelissä ei ole pahentunut.

Oloni on hieman hätääntynyt rakkaan hevosen tähden, mutta ei ihan toivoton. Vetkaleella on aiemminkin ollut samanlaista vaihtelevuutta ja lääkinnällä ja kevyellä liikunnalla liikunta on saatu taas kivaksi. Välillä se on ollut yhtä haluton kuin nyt, mutta saanut liikunnanhalunsa takaisin. Se ei onneksi kuitenkaan onnu. Se ei haittaa, jos siitä ei ratsua enää tule, kunhan voisi elää kivutonta elämää laumassa. Siellä herra vaikuttaa hyvinvoivalta, liikkuu eri askellajeissa ja on leikkisä ja läsnä. Vetkale olisi aina lähdössä mukaan töihin. Jos uusi kuuri Cartrophenia ei auta, on kaikki mahdollinen tehty. Viimeisistä kortisonipistoksista ei ollut enää havaittavaa hyötyä. Mutta kohta ollaan viisaampia. 

Paitsi Vetkaleen kanssa, olen tasapainoillut myös Nasun kanssa, kirjaimellisesti. Kerroinkin jo Instassa, että pian tallilla syödään kakkua. Putosin Nasulta maanantaina. Syy ei todellakaan ollut Nasun, se seisoi kiltisti paikallaan. Ratsastin ilman satulaa ja tunaroin selkään nousemisen. Mielestäni kyllä kävin selässä, mutta sitten olinkin Nasun jaloissa. Nasu vähän hämmästyi. Katse oli kysyvä ja se liikahti pari askelta poispäin minusta. Onni on järkevä hevonen. Onneksi oli kypärä ja turvaliivi, ei sattunut. Suurimman ikävän tunteen aiheutti lumi selässä vaatteiden alla ja välissä. Itse ratsastus olikin sitten todella ihana.

Pari päivää ennen putoamista

Edellisen kerran olen pudonnut vanhalla tallilla Pegasos-ratsulta. Pegasos ei ollut elävä hevonen, vaan ponikokoinen tee se itse -leikkiratsu. Putosin teoriatunnilla, kun säädin jalustimia pidemmäksi ratsailta. Onneksi opettaja käski laittaa kypärän päähän teoriatunnin aluksi. Näköjään laukkaavat, nopeat hevoset eivät ole minulle ongelma. Ennemmin olen vaikeuksissa näiden paikallaan pysyvien kanssa.