Marraskuu verotti hevostilaa rankalla kouralla. Kuukauden aikana jouduimme luopumaan kahdesta hevosystävästä. Ollessani Islannissa vanhuus kukisti Mummon. Oli omituista palata kotiin, kun Mummo ei ollut vaatimassa palvelua kovalla äänellä. Lauma oli kyllä rauhallinen, mutta Nasun silmissä oli epäilevä katse. Nyt katse on pehmentynyt taas. Kotiin palattuani seurasin Asseria herkeämättä. Kaviokuume helpotti kyllä, mutta poni ei ollut edelleenkään oma itsensä. Se pystyi elämään jokseenkin mukavaa elämää kipulääkkeellä, ilman sitä se sulkeutui. Etäisyys antoi minulle perspektiiviä, ja kun näin sen kahden viikon tauon jälkeen, huomasin, ettei se ole ollut oma itsensä vähään aikaan. Se on ollut kivulias, ärtyisä ja eristäytyvä. Eläinlääkäri kävi eilen lopettamassa sen. Asseri sai kuolla kotona, minun ja miehen välissä. Sain silittää sitä sen vaipuessa uneen. Viimeisenä tekonaan se hörähti iloisesti ja pitkään, kuin sanoakseen heiheit. Lepo vaikutti siis tervetulleelta ja iloise