Siirry pääsisältöön

Muutos hevosen koulutuskulttuurissa – kaikkea jännittävää tapahtuu tälläkin hetkellä!


Minusta on alkanut tuntua, että yhtäkkiä kaikki tapaamani uudet ihmiset ovat eläintenkouluttajia. Eri yhteyksissä tapaamani ihmiset tuntuvat myös tuntevan toisensa eläinkoulutuskuvioista tai vaihtoehtoisesti eläinavusteisuusmaailmasta. Nämä ihmiset jakavat auliisti vinkkejä sellaiseen eläinten kanssa toimimiseen, että kaikilla on kivaa. Somessa pyörii lyhyitä onnistumisvideoita siitä, että hevonen kantaa itseään hetken ergonomisesti tai syö ruohoa rentona. Se on ihanaa! Ja sekin on ihanaa, että nykyään mukavan kautta kouluttaminen alkaa olla itsestään selvää, tai ainakaan sitä ei kyseenalaisteta! Tai sitten elän jossain omassa pehmomaailmassani, missä tilanne on näin hyvä. Tiedän, että kulttuurit tallien välillä voivat vaihdella suurestikin.

Koulutuksen perusteet eivät ole mahdottomia oppia. Minäkin olen pystynyt opettamaan täysillä ryntäävän hevoseni maastovarmaksi ja luotettavaksi retkien vetohevoseksi ja vähentämään ponin kärryahdistusta mukavan kautta. Olen opettanut hevosen seisomaan paikallaan, kun riimunnaru putoaa ihmiseltä maahan ja pysähtymään jalkamerkistä. Osan näistä taidoista olen opettanut ihanan edellisen tallin osaavan emännän avustuksella, osan Tuire Kaimion oppaiden avulla ja osan itsekseni. Kaikki tämä on tehty pääosin positiivisella vahvisteella. Olen tehnyt myös virheitä, kuten opettanut vahingossa hevosen kuopimaan tallissa (piti opettaa espanjalaista käyntiä) tai poistunut kotipihasta kärryjen kanssa liian aikaisin. Näistä virheistä voi oppia. Kuopimisenkin sain onneksi kitkettyä pois, kärryhomman kanssa helpotin tilannetta palaamalla taaksepäin.


Yhtäkkiä kaikkialla tapahtuu. Hevosen hyvinvointi kiinnostaa muuallakin kuin Suomessa, hevosen roolia pohditaan pitkin maailmaa. Kesän HETI-kongressissa olin luennolla, jonka aiheena oli hevosen hyvinvointi. Se oli tuttua juttua varmaan meille kaikille Suomessa harrastaville hevosihmisille: hevonen pitäisi ruokkia useammin kuin kerran päivässä, sen tulisi saada liikkua ulkona ja sillä tulisi olla seuraa. Minulle mielenkiintoisempaa olikin tutkijoiden välinen keskustelu hevosen roolista: onko hevosen rooli olla työväline vai aktiivinen, itsenäinen kumppani. Hevoskulttuuri on kaivannut muutosta pehmeämpään suuntaan. Ainakin Espanjassa on perustettu ihan hetki sitten allianssi, joka keskittyy edistämään tervettä kommunikointia hevosen kanssa. Ryhmällä on sivu Facebookissa nimellä Ainise - Alianza Internacional por la Interacción Saludable con Equinos.

Yhtäkkiä blogimaailma pursuaa hevosen pehmeää kouluttamista. Osan blogiteksteistä takana on tämä eläinkoulutusväki ja osan takana on ihan ”siviilejä”. Blogeissa pohditaan onnistunutta koulutusta sekä kiinnitetään huomiota ajoitukseen ja rentoon mielentilaan. Eläinkoulutusblogissa puhutaan
välillä myös hevosten oppimisesta. Takaisin lähtöruutuun -blogissa oli hyvä kirjoitus aiheesta, ja alan ehdottomasti seuraamaan Heta Rautiaisen uutta eläinkoulutusblogia säännöllisesti. Ja juuri kun sanoin yhtenä iltana ääneen, että hevosenkin näkökulmaa pitäisi tutkia enemmän siinä ja tässä ja tuossa, heitti Anna Kilpeläinen postauksen, jossa eläimen näkökulman huomioon ottavia tutkimuksia on lueteltu. Ja heti perään löysin suomalaisten toimittaman kirjan Shared Lives of Humans and Animals: Animal Agency in the Global North, jossa pohditaan eläinten toimijuutta. En malta odottaa, että saan sen käsiini. Ja vielä yksi asia on ihanaa, nimittäin se, että nykykäsityksen mukaan hevonen saa ilmaista mielipiteensä ja ajatuksensa. Se on jopa toivottavaa.

Kulttuurin muutos näkyy lehdissäkin. Nyt on Heportteri, joka keskittyy hevosen hyvinvointiin ja lisää hevosihmisten tietoisuutta sekä fyysiseen että psyykkiseen hyvinvointiin liittyen. Artikkelien vuoksi nähdään vaivaa ja ne perustuvat tutkimustietoon. Pääsin mukaan kirjoittamaan lehteä ja olen siitä valtavan innoissani. Kirjoittaessani artikkelia hevosen hiekan syönnistä huomasin, miten vähän vielä tiedetään siihen nähden, miten paljon luullaan. Artikkeli löytyy Heportterin seuraavasta numerosta.

Juuri nyt on todella mielenkiintoista harrastaa hevosia. Toki juuri nyt on myös äärimmäisen mielenkiintoista myöskin työskennellä hevosten parissa. Kaikkea jännittävää tapahtuu tälläkin hetkellä!


Kommentit

  1. Hyvä kirjoitus ja kiitos myös blogivinkistä! Tuntuu tosiaan, että tämä pehmeä, tai positiivinen, tai miksi sitä nyt sanoisi, hevosenkoulutus on nyt nousussa ja se alkaa olla jo sosiaalisesti hyväksyttyä toimintaa. Mutta kyllä minulla on sellainen kokemus, että valtaväylä on kuitenkin edelleen sitä, että hevosen kuuluu totella tai itkeä ja totella.

    Sellaiset hevoset, jotka on koulutettu pakolla, ovat kyllä pääsääntöisesti tosi helppoja käsitellä. Sellaisen hevosen kanssa toimiminen saa minut kuitenkin yleensä vähän surulliseksi, koska tuntuu, että harrastan siinä yksikseni. Hevonen on paikalla olematta oikeastaan läsnä. Omani puolestaan voisivat toki olla kohteliaampiakin, mutta minusta on kiva tietää, mitä ne ajattelevat asioista.

    Yksi kaverini puki tämän minusta hienosti sanoiksi sanomalla, että hän ei halua tehdä hevoselle asioita, vaan tehdä asioita hevosen kanssa. Minäkin haluaisin, että yhteinen tekemisemme olisi harrastus ei vain minulle, vaan myös hevoselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin ajattelen itsekin. Ja joskus tietenkin harmittaa, että hevonen ei välttämättä halua tehdä sitä, mitä minä haluan. Mutta aina siihen haluttomuuteen on ollut jokin syy. Minustakin on mukavaa olla läsnäolevan hevosen kanssa. Oikeastaan siinä tämän lajin hauskuus minusta onkin.

      Kaverisi sanoi hienosti. Yhden ystävän kanssa ollaan keskusteltu paljon siitä, että mitä asiakas saa vaikkapa sosiaalipedagogisesta hevostoiminnasta silloin, kun tekee hevosen kanssa verrattuna siihen, kun tekee hevoselle ja hevonen ei saa vaikuttaa tapahtumiin. Tulimme siihen tulokseen, että ensimmäisestä paljonkin ja jälkimmäisestä ehkä positiivisia kokemuksia, mutta todennäköisesti vain kummallisen olon.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ontuva hevonen ja hämmentävät kuvat

Vetkaleen saatiin lopulta kuvattua joulukuun lopussa. Loppusyksy oli epäonninen kuvausten suhteen : röntgen pasahti ollessamme klinikalla ja sen korjaaminen vei pitkään. Mainitsin asiasta ohimennen jossain blogitekstissä ja sain huomata blogin voiman olevan valtaisa. Maksimissaan tunti siitä, kun julkaisin tekstin, sain viestin. Viestissä kysyttiin, että olenko tietoinen, että naapuritallillemme on tulossa taitava eläinlääkäri etelästä RTG:n kanssa ja että hän voi tehdä kotikäyntejä omalle tallille. Vau! Pakko oli tarttua tilaisuuteen. Eräänä joulun jälkeisenä päivänä pihaamme saapui heinäkuorma. Eläinlääkäri tuli pihaan samaan aikaan, mutta onneksi olimme kumpikin kotona. Jätin miehen purkamaan heinäkuormaa heinämiehen kanssa ja lähdin asioimaan eläinlääkärin kanssa. Mieskin tuli pian kaveriksi, niin että kyllä Vetkale sai paljon huomiota osakseen. Vetkale oli niin rauhallinen ja hyväkäytöksinen, että eläinlääkäri ei halunnut rauhoittaa sitä syyttä suotta. Vetkale seisoskelikin

Ratsastaminen raskauden aikana

Ratsastuksesta raskauden aikana liikkuu jos jonkinmoista ohjetta. Itse sain heti aluksi neuvolasta kaksi eri ohjetta: ratsastusta pitäisi välttää heti ja eihän se ole mikään, anna mennä vain. Ainakin meidän neuvolassamme nojaudutaan UKK-instituutin ohjeisiin, jossa ratsastusta ja muita äkkiliikeitä ja kaatumis- tai putoamisvaaran sisältäviä lajeja kehotetaan välttämään heti alkuunsa. Sitten on oppaita, joissa ratsastusta ja muita tärinää aiheuttavia lajeja pitää välttää loppuraskaudessa ja joidenkin oppaiden mukaan putoamislajit ovat kiellettyjä alkuraskauden jälkeen. Keskustelupalstoilla on niin monta mielipidettä kuin on kirjoittajaakin. Jotkut ystäväni ovat saaneet aikanaan neuvon jatkaa niin pitkään kuin hyvältä tuntuu. Mitä tässä nyt sitten pitäisi uskoa, miten pitäisi toimia? Alkuraskauden aikana päätin uskoa sitä kokenutta terveydenhoitajaa, joka kehotti jatkamaan lajia. Ratsastin normaalisti kotona yksi tai kaksi hevosta päivässä, Islannissa tein hyvillä mielin pitkiä rat

LUKUVINKKI Lucinda Riley: Oliivipuu

 Kirja luettu e-kirjapalvelusta Imettäminenkö pitkäveteistä puuhaa? Päivisin ei ehdi tulla tylsää, sillä esikoiselle pitää keksiä paljon tekemistä. Tämän vauvan kanssa olen osannut asennoitua hyvin ilta- ja yöimetyksiin. Ne ovat nimittäin mitä mainiointa lukuaikaa, sillä en uskalla nukahtaa vauvan viereen. Pimeässä huoneessa koukuttava e-kirja (e-kirja siksi, että sitä voi lukea pimeässä) pitää mukavasti hereillä. Latasin Lucinda Rileyn Oliivipuun  (kustantaja Bazar Kustannus) heti, kun se tuli mahdolliseksi. Hiljattain syöpään menehtynyt Riley on tullut tunnetuksi etenkin Seitsemän sisarta -kirjasarjasta, johon olen ihan koukussa. Olen koukuttunut hänen muihinkin teoksiinsa. Kirjailijan menehtyminen suretti minua kovasti ja siksi tämä uusin suomennos tuntuukin erityiseltä lahjalta.  Oliivipuu ei liity mitenkään seitsemään sisareen. Oliivipuussa ollaan kaoottisissa lomatunnelmissa, kun kirjan yksi päähenkilöistä, Helena, perii Pandoraksi kutsutun huvilan Kyproksella. Helenalla on sal