Kun minä pääsen hevosen selkään

Yle julkaisi artikkelin siitä, että ratsastaminen auttaa Gazan lapsia toipumaan sotatraumoista. Artikkeli löytyy tästä. Uskon täysin, että hevonen saa aikaan pakoa kaikesta kamalasta. Jos ratsastaminen auttaa toipumaan pahimmasta mahdollisesta mitä voi tapahtua, voin vain ihmetellä, miten paljon hyvää tällainen tavallinen suomalainen on saanut ratsastuksesta ja hevosten seurasta.

Ratsastus on ollut minulla tauolla viikon parin verran. Maanantaina pääsin pitkästä aikaa ratsaille. Minulla oli niin hauskaa, että olenkin käynyt joka päivä. Vetkale on ollut uljas ratsuni, Nasu saa edelleen kotiutua. Meillä ei ole vielä käytössä ratsastuskenttää. Ehkä teemme sellaisen tulevien kesien aikana, saa nähdä. Ainakin toistaiseksi ratsastus tapahtuu siis ainoastaan maastossa. Reitit ovat minulle vielä tuntemattomia. Olen tutustunut niihin hieman ennakkoon talon entisen omistajan maastoauton kyydistä ja silloin menetin suuntavaistoni täysin. Täällä voi ratsastaa kylätietä pitkin, tai sitten voi suunnata kapeille mustikkaisille metsäpoluille. Joidenkin sellaisten polkujen takana on loputtomasti hiekkatietä.

Viikon ensimmäisellä ratsastuksella Vetkale tuntui ensin hieman pörheältä. Sen pörheys tarttui minuun tai toisin päin. Tunsin siis olevani täysin hereillä. Se halusi lähteä tutkimaan uusia paikkoja ja annoin sen mennä. Kun pääsimme pitkältä kotikujalta metsän siimekseen, minusta tuntui seikkailijalta. Tunsin myös luottamusta ja rauhaa. Vetkale eteni varmasti ja katsoi metsän lehtipuita. Minä en halunnut olla missään muualla. Sillä tuntui olevan hauskaa ja siksi minullakin oli.

Eilen suuntasimme samaan paikkaan. Koko eilispäivän olin hieman ylikierroksilla tutkimuksen ja yrityksen alkupuuhien kanssa. Olisi pitänyt saada aikaan kaikki ja heti, omasta mielestäni siis. Heti, kun Vetkale lähti liikkeelle, tunsin rentoutta. Mielessäni ei ollut kerta kaikkiaan mitään muuta kuin maisema ja mukava, liikkuva ja energinen tunne kehossa. Vetkale oli edellistä päivää rennompi. Samalla minun kehoni rentoutui ja pehmeni. Ajattelin enintään seuraavaa askelta ja mietin, löydänkö takaisin kotiin. Turhaan mietin sitäkään, Vetkale löysi.

Tänään odotin koko päivän, että pääsen ratsastamaan. Tunsin siis iloa ja innostusta jo valmiiksi. Ehdin satuloida Vetkaleen vasta alkuillasta. Tänään menimme kauemmas. Jotta pääsimme kauemmas, piti meidän ylittää isompi tie. Polku alkaa heti tien toiselta puolelta ja kulkee muutamia metrejä ojanpohjan viertä. Ratsukko on siis metsän puolella, autot kulkevat ylempänä, mutta läheltä. Kun kuljimme polkua ja autoja meni ohi molempiin suuntiin, tunsin riemua ja jopa ylpeyttä (vahingoniloakin?) siitä, että minä saan kulkea hevosella auton sijaan!

Poluilla tunsin lepoa ja riemua kehossa tai mielessä, en ehkä juurikaan ajatellut mitään. Vastaan tuli kaksi siltaa, joita Vetkale jännitti hieman. Tunsin olevani ongelmissa, mutta en massiivisissa. Tulin alas selästä, talutin yli, harjoittelimme taluttaen siltoja. Naksuttelin siltojen päällä, Vetkale ihastui siltoihin. Siltojen jälkeen tunsin pientä epäilystä, pääsenkö takaisin selkään siellä puskissa, ja selkään helposti päästyäni tunsin itseni voittajaksi.

Ajattelin uusia maisemia. Mietin, miten muilla hevosilla menee kotona, eiväthän ne panikoi johtajan puutetta. Puhelin värisi vyölaukussa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että naapuri varmaan soittaa hevosten karanneen. Seuraava ajatukseni oli, että ehkei kuitenkaan. En katsonut kuka soitti, koska saavuimme juuri lintutornille. Torni näytti hauskalta. Tornin jälkeen löysimme tien, jolla ajoimme silloin kesällä maastoautolla. Tunsin, että nyt on hyvä hetki lopettaa.

Kotimatkalla ajattelin vain etenemistä ja kävelynopeutta. Ajattelin siltoja, jotka ylitimme. Mustikoita oli paljon, kukaan ei ollut poiminut niitä. Tien laidassa koin taas saman ylpeyden kuin menomatkalla. Mietin, keitä matkustajat autossa olivat ja kuinka lähellä meitä he asuvat. Katselin naapurin peltoja. Kotiintulo omaa kotikujaa pitkin tuntui juhlavalta. Muu lauma oli iloisena vastassa aidalla.

Kuvaamani tunteet ja ajatukset ovat minulle tuttuja. Yleensä ratsastaessa ajatukseni menevät suunnilleen samaa rataa kuin tällä viikolla. Kentällä ratsastaessa kehossa tuntuu hyvältä myös, mutta mieli on hieman suorittavammalla linjalla. Silloinkaan päähäni harvoin eksyy muuta ajatusta, kuin hevonen ja yhdessä tekeminen siinä hetkessä. Toisinaan tunnen myös pelkoa. Siihen ratsastuksen viehätys osittain perustuu. Pelko ei ole hallitsematon. Se on pieni muistutus vatsassa, etenkin silloin, kun alla on tuntematon hevonen tai edellisestä ratsastuksesta on aikaa. Ja kun kaikki menee hyvin, on pienen pelon tilalla rentoutunut mieli ja uninen olo.

Tätä kirjoittaessani tein yllättävän huomion. Kun ratsastan, olen paremmin läsnä kuin muuten. Mieleni ja kehoni ovat paremmassa yhteydessä toisiinsa, kuin koskaan jalat maassa.