Siirry pääsisältöön

Kun minä pääsen hevosen selkään


Yle julkaisi artikkelin siitä, että ratsastaminen auttaa Gazan lapsia toipumaan sotatraumoista. Artikkeli löytyy tästä. Uskon täysin, että hevonen saa aikaan pakoa kaikesta kamalasta. Jos ratsastaminen auttaa toipumaan pahimmasta mahdollisesta mitä voi tapahtua, voin vain ihmetellä, miten paljon hyvää tällainen tavallinen suomalainen on saanut ratsastuksesta ja hevosten seurasta.

Ratsastus on ollut minulla tauolla viikon parin verran. Maanantaina pääsin pitkästä aikaa ratsaille. Minulla oli niin hauskaa, että olenkin käynyt joka päivä. Vetkale on ollut uljas ratsuni, Nasu saa edelleen kotiutua. Meillä ei ole vielä käytössä ratsastuskenttää. Ehkä teemme sellaisen tulevien kesien aikana, saa nähdä. Ainakin toistaiseksi ratsastus tapahtuu siis ainoastaan maastossa. Reitit ovat minulle vielä tuntemattomia. Olen tutustunut niihin hieman ennakkoon talon entisen omistajan maastoauton kyydistä ja silloin menetin suuntavaistoni täysin. Täällä voi ratsastaa kylätietä pitkin, tai sitten voi suunnata kapeille mustikkaisille metsäpoluille. Joidenkin sellaisten polkujen takana on loputtomasti hiekkatietä.

Viikon ensimmäisellä ratsastuksella Vetkale tuntui ensin hieman pörheältä. Sen pörheys tarttui minuun tai toisin päin. Tunsin siis olevani täysin hereillä. Se halusi lähteä tutkimaan uusia paikkoja ja annoin sen mennä. Kun pääsimme pitkältä kotikujalta metsän siimekseen, minusta tuntui seikkailijalta. Tunsin myös luottamusta ja rauhaa. Vetkale eteni varmasti ja katsoi metsän lehtipuita. Minä en halunnut olla missään muualla. Sillä tuntui olevan hauskaa ja siksi minullakin oli.

Eilen suuntasimme samaan paikkaan. Koko eilispäivän olin hieman ylikierroksilla tutkimuksen ja yrityksen alkupuuhien kanssa. Olisi pitänyt saada aikaan kaikki ja heti, omasta mielestäni siis. Heti, kun Vetkale lähti liikkeelle, tunsin rentoutta. Mielessäni ei ollut kerta kaikkiaan mitään muuta kuin maisema ja mukava, liikkuva ja energinen tunne kehossa. Vetkale oli edellistä päivää rennompi. Samalla minun kehoni rentoutui ja pehmeni. Ajattelin enintään seuraavaa askelta ja mietin, löydänkö takaisin kotiin. Turhaan mietin sitäkään, Vetkale löysi.

Tänään odotin koko päivän, että pääsen ratsastamaan. Tunsin siis iloa ja innostusta jo valmiiksi. Ehdin satuloida Vetkaleen vasta alkuillasta. Tänään menimme kauemmas. Jotta pääsimme kauemmas, piti meidän ylittää isompi tie. Polku alkaa heti tien toiselta puolelta ja kulkee muutamia metrejä ojanpohjan viertä. Ratsukko on siis metsän puolella, autot kulkevat ylempänä, mutta läheltä. Kun kuljimme polkua ja autoja meni ohi molempiin suuntiin, tunsin riemua ja jopa ylpeyttä (vahingoniloakin?) siitä, että minä saan kulkea hevosella auton sijaan!

Poluilla tunsin lepoa ja riemua kehossa tai mielessä, en ehkä juurikaan ajatellut mitään. Vastaan tuli kaksi siltaa, joita Vetkale jännitti hieman. Tunsin olevani ongelmissa, mutta en massiivisissa. Tulin alas selästä, talutin yli, harjoittelimme taluttaen siltoja. Naksuttelin siltojen päällä, Vetkale ihastui siltoihin. Siltojen jälkeen tunsin pientä epäilystä, pääsenkö takaisin selkään siellä puskissa, ja selkään helposti päästyäni tunsin itseni voittajaksi.

Ajattelin uusia maisemia. Mietin, miten muilla hevosilla menee kotona, eiväthän ne panikoi johtajan puutetta. Puhelin värisi vyölaukussa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että naapuri varmaan soittaa hevosten karanneen. Seuraava ajatukseni oli, että ehkei kuitenkaan. En katsonut kuka soitti, koska saavuimme juuri lintutornille. Torni näytti hauskalta. Tornin jälkeen löysimme tien, jolla ajoimme silloin kesällä maastoautolla. Tunsin, että nyt on hyvä hetki lopettaa.

Kotimatkalla ajattelin vain etenemistä ja kävelynopeutta. Ajattelin siltoja, jotka ylitimme. Mustikoita oli paljon, kukaan ei ollut poiminut niitä. Tien laidassa koin taas saman ylpeyden kuin menomatkalla. Mietin, keitä matkustajat autossa olivat ja kuinka lähellä meitä he asuvat. Katselin naapurin peltoja. Kotiintulo omaa kotikujaa pitkin tuntui juhlavalta. Muu lauma oli iloisena vastassa aidalla.

Kuvaamani tunteet ja ajatukset ovat minulle tuttuja. Yleensä ratsastaessa ajatukseni menevät suunnilleen samaa rataa kuin tällä viikolla. Kentällä ratsastaessa kehossa tuntuu hyvältä myös, mutta mieli on hieman suorittavammalla linjalla. Silloinkaan päähäni harvoin eksyy muuta ajatusta, kuin hevonen ja yhdessä tekeminen siinä hetkessä. Toisinaan tunnen myös pelkoa. Siihen ratsastuksen viehätys osittain perustuu. Pelko ei ole hallitsematon. Se on pieni muistutus vatsassa, etenkin silloin, kun alla on tuntematon hevonen tai edellisestä ratsastuksesta on aikaa. Ja kun kaikki menee hyvin, on pienen pelon tilalla rentoutunut mieli ja uninen olo.

Tätä kirjoittaessani tein yllättävän huomion. Kun ratsastan, olen paremmin läsnä kuin muuten. Mieleni ja kehoni ovat paremmassa yhteydessä toisiinsa, kuin koskaan jalat maassa.


Kommentit

  1. Oi sinä onnekas hyvien maastojen äärellä ! Meillä on kaikkea muuta, maastojen perään on lähdettävä autolla ja trailerilla. Siinä oli se kompromissi jonka jouduin tekemään kun tästä tilasta kauppoja suuniteltiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä olen kyllä onnellinen! Näissä pitää tehdä kompromisseja varmaan aina. Edes jonkinlainen maastomahdollisuus oli se yksi, josta en ollut valmis luopumaan. Ja maastojen suhteen kävikin hyvin. Itse olin valmis joustamaan esimerkiksi tilan pinta-alasta, mikä tarkoittaa sitä, että jos joskus saadaan kenttä aikaiseksi, niin siitä tulee hyvin pieni piiperryskenttä, jossa minun hevoseni tuskin mahtuvat vaikkapa laukkaamaan. Mutta eipä se niin haittaa, maastoon tekee useammin mieli kuin kentälle.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ontuva hevonen ja hämmentävät kuvat

Vetkaleen saatiin lopulta kuvattua joulukuun lopussa. Loppusyksy oli epäonninen kuvausten suhteen : röntgen pasahti ollessamme klinikalla ja sen korjaaminen vei pitkään. Mainitsin asiasta ohimennen jossain blogitekstissä ja sain huomata blogin voiman olevan valtaisa. Maksimissaan tunti siitä, kun julkaisin tekstin, sain viestin. Viestissä kysyttiin, että olenko tietoinen, että naapuritallillemme on tulossa taitava eläinlääkäri etelästä RTG:n kanssa ja että hän voi tehdä kotikäyntejä omalle tallille. Vau! Pakko oli tarttua tilaisuuteen. Eräänä joulun jälkeisenä päivänä pihaamme saapui heinäkuorma. Eläinlääkäri tuli pihaan samaan aikaan, mutta onneksi olimme kumpikin kotona. Jätin miehen purkamaan heinäkuormaa heinämiehen kanssa ja lähdin asioimaan eläinlääkärin kanssa. Mieskin tuli pian kaveriksi, niin että kyllä Vetkale sai paljon huomiota osakseen. Vetkale oli niin rauhallinen ja hyväkäytöksinen, että eläinlääkäri ei halunnut rauhoittaa sitä syyttä suotta. Vetkale seisoskelikin

Ratsastaminen raskauden aikana

Ratsastuksesta raskauden aikana liikkuu jos jonkinmoista ohjetta. Itse sain heti aluksi neuvolasta kaksi eri ohjetta: ratsastusta pitäisi välttää heti ja eihän se ole mikään, anna mennä vain. Ainakin meidän neuvolassamme nojaudutaan UKK-instituutin ohjeisiin, jossa ratsastusta ja muita äkkiliikeitä ja kaatumis- tai putoamisvaaran sisältäviä lajeja kehotetaan välttämään heti alkuunsa. Sitten on oppaita, joissa ratsastusta ja muita tärinää aiheuttavia lajeja pitää välttää loppuraskaudessa ja joidenkin oppaiden mukaan putoamislajit ovat kiellettyjä alkuraskauden jälkeen. Keskustelupalstoilla on niin monta mielipidettä kuin on kirjoittajaakin. Jotkut ystäväni ovat saaneet aikanaan neuvon jatkaa niin pitkään kuin hyvältä tuntuu. Mitä tässä nyt sitten pitäisi uskoa, miten pitäisi toimia? Alkuraskauden aikana päätin uskoa sitä kokenutta terveydenhoitajaa, joka kehotti jatkamaan lajia. Ratsastin normaalisti kotona yksi tai kaksi hevosta päivässä, Islannissa tein hyvillä mielin pitkiä rat

LUKUVINKKI Lucinda Riley: Oliivipuu

 Kirja luettu e-kirjapalvelusta Imettäminenkö pitkäveteistä puuhaa? Päivisin ei ehdi tulla tylsää, sillä esikoiselle pitää keksiä paljon tekemistä. Tämän vauvan kanssa olen osannut asennoitua hyvin ilta- ja yöimetyksiin. Ne ovat nimittäin mitä mainiointa lukuaikaa, sillä en uskalla nukahtaa vauvan viereen. Pimeässä huoneessa koukuttava e-kirja (e-kirja siksi, että sitä voi lukea pimeässä) pitää mukavasti hereillä. Latasin Lucinda Rileyn Oliivipuun  (kustantaja Bazar Kustannus) heti, kun se tuli mahdolliseksi. Hiljattain syöpään menehtynyt Riley on tullut tunnetuksi etenkin Seitsemän sisarta -kirjasarjasta, johon olen ihan koukussa. Olen koukuttunut hänen muihinkin teoksiinsa. Kirjailijan menehtyminen suretti minua kovasti ja siksi tämä uusin suomennos tuntuukin erityiseltä lahjalta.  Oliivipuu ei liity mitenkään seitsemään sisareen. Oliivipuussa ollaan kaoottisissa lomatunnelmissa, kun kirjan yksi päähenkilöistä, Helena, perii Pandoraksi kutsutun huvilan Kyproksella. Helenalla on sal