Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2018.

Iltaratsastuksella kahdestaan

Tänään pidin erittäin intensiivisen työpäivän. Työstin pääosin tutkimusta ja hieman muita tekstejä. Teksti virtasi ja löysin koko ajan uutta ja mielenkiintoista. En oikein malttanut pitää edes eläinten ruokintaa pidempiä taukoja. Flowsta on nautittava niin kauan kuin sitä kestää. Illalla en ollutkaan enää minkäänmoisessa flowssa. Silmät seisoivat päässä pitkän ruutuajan jälkeen ja päässä ei liikkunut yhtään ajatusta. Mies tuli töistä kotiin ja löysi minut pöllön näköisenä. Hänellä oli paras ehdotus ikinä: mennään ratsastamaan. Teimme tarhasta pikakentän katkaisemalla sen sopivasta kohdasta. Olemme miettineet, että tarhasta voisi kunnostaa oikean ratsastuskentän ensi kesänä. Alue toimisi edelleen myös tarhana, mutta muut hevoset voisivat tarhata muissa osissa ratsastuksen ajan. Haaveilen siihenkin osaa tarhaa oikeasta lauta-aidasta. Sitä ei kannata rakentaa ennen kentän valmistumista, eli nyt mennään sähkönauhalla ja suoja-aidalla. Haimme hevoset tarhasta Islannin tyyl

Onnen algoritmi

Olen ehtinyt ja malttanut lukea romaanin pitkästä aikaa. Minulla lukeminen menee kausittain. Välillä luen työjuttujen lisäksi lähinnä blogeja ja lehtiä. Välillä voisin taas suurin piirtein elää romaaneilla. Sään koleneminen vaikuttaa selvästi lukuhaluni heräämiseen. Hain kirjastosta lainaan P.Z. Reizin romanttisen komedian Onnen algoritmi. Kirja kertoo Jenistä, joka työskentelee Aiden-nimisen tekoälyn parissa. Aiden puuttuu tietoisesti Jenin elämään ja tutustuttaa Jenin mielestään oikeaan kumppaniin. Ihmisten suhteiden välissä puidaan teköälyjen välisiä suhdekiemuroita. Kirja oli viihdyttävä. Jäin koukkuun heti. Minulla on paha tapa kurkata loppuratkaisu etukäteen koukuttavista kirjoista. En malttanut olla kurkkaamatta nytkään. Edes loppuratkaisun tietäminen ei pilannut lukukokemusta. Kirja on sopiva vapaapäivän kirja. Säästä riippuen se sopii luettavaksi pihakeinussa tai viltin alla, suklaalevyn vieressä. Tai kyllä kirjaan jaksaa keskittyä ajatustyönkin jälkeen. Vaikka

Suomen luonnon päivänä: ratsastusta metsässä ja ujouden puuskia venetsialaisissa

Aamulla satoi kaatamalla. Päivän aikana harmaa taivas muuttui kuitenkin sinivalkoiseksi. Aamupäivän aktiviteettina tein Nasun kanssa harjoituksia maasta käsin. Se ei enää hötkyillyt, kuten se on tähän asti tehnyt. Se jaksoi seurata kehoni liikettä ja pysähtyä ohittamatta minua. Se jopa malttoi kävellä rauhallisesti nurmikolle syömään. Kävimme pihatien päässä hakemassa postit. Nasu tuntui jo niin hyvältä, että ajatus ratsastamisesta houkutteli paljon. Nasu sai tauon heinien muodossa ja minä lounaan. Mummon omistaja viestitteli ja sovitimme aikatauluja maastoretkeen. Valitsin ratsukseni Nasun. Emme ottaneet tavoitteeksi mennä kovin kauas. Kävimme metsässä tien toisella puolella. Hevoset saivat pureskella lehtiä, ruohoa ja varpuja. Mummon ihminen pureskeli mustikoita ja otti valokuvia. Tunnelma pysyi rauhallisena. Nasu tuntui samalta kuin vanhalla tallilla. Lopultakin voin harrastaa Nasun kanssa myös ratsastusta! Illalla menimme meidän kylän venetsialaisiin ranna

Luottamus

Ostin halvalla pinon muutaman vuoden takaisia hevoskirjoja. Joukossa oli kertomuksia ongelmahevosista sekä opuksia hevospsykologiasta. Asia oli tuttua, mutta oli mukava lueskella ja pohtia hevosasioita ajan kanssa. Yhteenvetona kaikista kirjoista jäin pohtimaan luottamusta omiin hevosiini. Vetkale on ollut minulla pisimpään ja luotan siihen ehdottomasti eniten omistani. Jonkinlainen luottamus meillä on ollut aina, mutta sitä on pitänyt myös kasvattaa koko ajan. Aluksi mukana oli myös runsaasti epäluottamusta. Hoitotilanteessa olen aina pystynyt luottamaan Vetkaleeseen täysin. Tiedän, että minun kanssani se toimii kuin ajatus. Minua ei epäilytä matkustaa sen kanssa. Kun käymme klinikalla, tiedän, että kaikki sujuu hyvin. Sen sijaan en luota Vetkaleeseen täysin, jos joku muu kuin minä taluttaa sitä. Se saattaa tehdä omia ratkaisuja, jotka johtavat nurmikon luokse. Maastossa luottamusta on pitänyt hakea. Olin todistamassa kahta maastoratsastusonnettomuutta ihan h

Puutarhan tarinat

Vietin eilen illalla tovin puutarhassa kaivamassa kuoppaa. Mummon omistaja toi minulle Pirja-omenapuun. Nyt minulla on yksi omenapuu jokaiselle täällä asuvalle hevoselle, eli varsinainen neljän puun omenatarha. Vetkaleen puun pienet omenat ovat jo kypsiä! Ne ovat kyllä hyvin kirpeitä, mutta puu onkin kai tarkoitettu lähinnä koristeeksi. Aion kuitenkin kokeilla tehdä omenista pienen erän hilloa. Hyvin pienen erän, sillä aivan pikkuruisia hedelmiä on kymmenkunta. Edelliset omistajat ovat raivanneet pihan kasvustoa, jotta itikat eivät viihtyisi täällä niin hyvin. Mies on jatkanut raivaustöitä. Samaan aikaan kun hän raivaa, minä istutan omenapuita ja ruusuja toisessa päässä pihaa. Raivaaminen ja istuttaminen ovat siis hyvässä tasapainossa! Pihan jokainen omenapuu on istutettu yhden hevosen kunniaksi. Terassilla on kaksi kukkalaatikkoa, jotka olemme saaneet lahjaksi. Aina kun kastelen irlanninkanervaa tai gerberaa, ajattelen ne meille antaneita henkilöitä. Toivon todella rapa

Illalla

Olen mieltänyt itseni vuosien ajan aamuihmiseksi. Sitä olen ollutkin. Aamun tunnit ovat olleet ne päivän parhaat. Kun herää varhain, päivä ei mene hukkaan. Edelleen olen kaikista tuotteliaisin aamulla, mutta myös illat ovat alkaneet tuntua entistä tärkeämmiltä. Kirjoitin aiemmassa tekstissäni, että vaikka elämä on muuten tasapainossa, unirytmi ei ole täysin kohdallaan. Eihän täällä malta mennä nukkumaan! Ensinnäkin eläimiä on ihan pakko seurata. Hevoset saavat iltavillistyksen kuuden jälkeen illalla. Koko nelikko juoksee rallia. Ruunat johdattavat porukkaa edessä ja takana. Ponikin yltyy suorastaan loikkimaan! Rallia on hauska katsoa ponin takia ja siksi, koska hevoset eivät ole peloissaan. Niillä (ainakin ruunilla) näyttää olevan hauskaa. Ja iltatallissa saa menemään yllättävän paljon aikaa ihan hevosten kanssa jutusteluun. Jos on ollut muuten hektistä, ajanvietto iltatallissa rauhoittaa varmasti. Kissojakin täytyy seurata. Illalla nekin heräilevät

Kun minä pääsen hevosen selkään

Yle julkaisi artikkelin siitä, että ratsastaminen auttaa Gazan lapsia toipumaan sotatraumoista. Artikkeli löytyy tästä . Uskon täysin, että hevonen saa aikaan pakoa kaikesta kamalasta. Jos ratsastaminen auttaa toipumaan pahimmasta mahdollisesta mitä voi tapahtua, voin vain ihmetellä, miten paljon hyvää tällainen tavallinen suomalainen on saanut ratsastuksesta ja hevosten seurasta. Ratsastus on ollut minulla tauolla viikon parin verran. Maanantaina pääsin pitkästä aikaa ratsaille. Minulla oli niin hauskaa, että olenkin käynyt joka päivä. Vetkale on ollut uljas ratsuni, Nasu saa edelleen kotiutua. Meillä ei ole vielä käytössä ratsastuskenttää. Ehkä teemme sellaisen tulevien kesien aikana, saa nähdä. Ainakin toistaiseksi ratsastus tapahtuu siis ainoastaan maastossa. Reitit ovat minulle vielä tuntemattomia. Olen tutustunut niihin hieman ennakkoon talon entisen omistajan maastoauton kyydistä ja silloin menetin suuntavaistoni täysin. Täällä voi ratsastaa kylätietä pitkin, tai sitten

Ylellisen ja arkisen tasapaino

Kun lopulta pääsin Helsinkiin, lopetin hevostilasta huolehtimisen asteittain. Ensin vilkuilin puhelinta, mutta sitten melkein unohdin sen. Laitoin juhlavaatteet päälle jo lähtiessäni, muita vaatekertoja en ottanut edes mukaan. Kokonaiset kaksi päivää kuljin juhlamekoissa ja korkokengissä! Opettajavuosina mietin pukeutumistani aika paljon. Minusta oli ihanaa meikata hieman töihin aamuisin ja valita päivän mekko ja siihen sopivat asusteet. Kun päivät pyörivät hevosten ympärillä kotioloissa ja tyypillisin työasu on kumisaappaat ja taskulliset housut, alkavat pienetkin asiat tuntua juhlavilta. Jopa ihan kahvilassa käynti tuntui merkitykselliseltä, sillä nykyään kuljen lähinnä rehuostoksille ja ruokakauppaan. Ennen juhlaa minulla oli sopivasti aikaa kahvila-aamiaiseen. Suunnittelin kohteen tarkkaan ja päädyin Fazerille kauniin ympäristön ja leivosten takia. Tutkimushimmeleiden piirtäminen juhlamekko päällä, kauniita lohileipiä syöden oli muuten hauskaa. Ehkä pitäisi arjessakin puk

Toivottavasti ne pärjäävät siellä.

Istun junassa makuuvaunun yläpedillä. Olen matkalla Helsinkiin. Olen saanut kutsun juhlaan, joka liittyy miehen työhön. Ensimmäistä kertaa muuttomme jälkeen olen yön, tai oikeastaan kaksi, poissa kotoa. Meillä asuu nyt perhe, johon tutustuin edellisellä tallilla ja joka on erittäin luotettava. Joku on koko ajan meillä kotona huolehtimassa hevosista ja kissoista. Vaikka rakastan juhlia, lähtö tuntui vaikealta. Ikävöin eläimiä jo etukäteen. Kävin toivottamassa jokaiselle erikseen hyvää yötä ja kerroin, etten ole hylkäämässä niitä, vaikka nyt lähden. Ja nyt junassa tuntuu orvolta istua ja kirjoittaa tätä tekstiä ilman, että kissa pörrää sylissä. Mielessä pyörii, mitä kotona tapahtuu. Pysyvätkö kissat tallessa, käyttäytyvätkö hevoset hyvin, eihän Mummon tukos ruokatorvessa uusi? Minua kuormittaa se, etten pysty vaikuttamaan mihinkään, kun olen jo kaukana. Puhelimeni akku on ladattu täyteen mahdollisten hätätilanteiden varalta. Jätin myös listan puhelinnumeroista, joihin voi s

(Yli)huolehtivainen ystävä

Ystävän sädekehä. Enää yksi lanka ja tie Mummon luokse on auki. Mummohevosella on erityisjärjestely siihen asti, että on toipunut ruokatorven tukoksesta. Mummo ei saa toistaiseksi syödä kuivaheinää ja muut syövät sitä ulkona verkoista. Onneksi hevosten tarha on suuri ja se on helppo jakaa osiin. Mummo syö aamupuuronsa ja säilöheinäsilppunsa omassa lohkossaan, mutta ruokien jälkeen se pääsee muun lauman mukaan. Hevoset pääsevät seurustelemaan aidan yli. Mummo siis näkee muut koko päivän ajan. Nasu on osoittautunut todelliseksi Mummon ystäväksi. Se leimautui Mummoon heti Mummon saavuttua. Se seuraa Mummoa koko ajan katseellaan ja hätääntyy, jos Mummo puuttuu porukasta. Silloin se hirnuu ja laukkaa pitkin tarhaa Mummoa etsien. Mummokin pitää Nasusta. Kun Mummo otettiin kengitykseen ja verikokeeseen sen toisena päivänä täällä, Nasu oli mukana tallissa tukemassa Mummoa. Välillä Nasun käytös tuntuu rasittavalta. Hirnuminen ja holtiton Mummon etsintä toistuu päivästä toiseen, jo

Koti työpaikkana: töissä vai vapaalla vai vapaana töissä?

Työkaverini aloittivat eilen työvuotensa suunnittelupäivällä. Tuntui erikoiselta, kun en ollut itse mukana. Koulu on kuitenkin ollut iso osa elämää monta vuotta. En ajatellut asiaa aktiivisesti, mutta välillä mieleen pyörähti kysymyksiä. Onko uusi opettaja kiva, sujuuko kaikki hyvin, ovatko oppilaani taas kasvaneet hurjasti, kuka ostaa tarjottavat koulunaloitusjuhlaan? Miten oppilaillani menee tänä vuonna? Vielä viime keväänä jännitin, että tulenko olemaan yksinäinen ilman kollegoita. Nyt en usko, että näin olisi. Täällä maalla on kyllä seuraa. Vaikka olen nyt yksin työni kanssa, tapaan kuitenkin ihmisiä työn puitteissa. Meillä käy kengittäjä, eläinlääkäri ja heinäntuottaja, itse käyn tiedetapahtumissa keskustelemassa ja kuuntelemassa, seminaariryhmämme tapaa yliopistolla kerran kuukaudessa. Ja sitten on tapaamisia muiden hevosihmisten kanssa. Ja jos koneeni ääressä tuppaa olemaan liian hiljaista, kissat käyvät mielellään auttamassa näppäimistön nappien painamisessa. A

Unettomia kauhun öitä hevostilalla

Meille muutti uusi hevonen. Mummohevonen tuli meille täysihoitoon. Tunsin hevosen ja omistajan ennestään, molemmat tiesin mukaviksi. Totesimme jo etukäteen Mummohevosen olevan kiltti ja helppohoitoinen. Mummohevonen saapui onnistuneesti. Se lepäsi yön karsinassa rauhallisesti, aamulla se meni muun porukan sekaan. Tunnelma pysyi rauhallisena koko päivän. Ponikaan ei pomottanut Mummoa. Yllätyksekseni Nasu ripustautui siihen heti. Se seurasi Mummoa koko päivän, Mummolla ei ollut hetken rauhaa. Illalla vein Mummon sisään ennen Nasua. Nasu kiljui ulkona Mummolle ja veti muutaman kierroksen laukkaa Mummoa etsien. Mummo vastasi tallista. Kun kaikki olivat tallissa, aikeenani oli jakaa iltaheinät ja lähteä sitten hakemaan miestä lentokentältä. Jaoin heinät, lentokentälle en päässyt. Meillä on neljä karsinaa ja Mummo sai heinät ensin. Kun kolme muuta oli heinitetty, Mummolla oli jo tilanne päällä. Se heilui kummallisesti, ei ollut heinäkasalla eikä juomakupilla vaan kolisteli nurk