Ensimmäisen viikon kummallisuuksia

Ensimmäisenä aamuna herätessäni herätyskellon soittoon ymmärsin, että tästä eteenpäin en tule enää nukkumaan pitkään. Onneksi olen aamuvirkuhko ihminen normaalistikin. Ensimmäisellä uuden kodin viikolla olin vielä kesälomalla, joten uusien rutiinien opettelu oli mahdollista rauhassa.

Olen aamukahvi-ihminen. Tällä tarkoitan sitä, että yleensä en kestä, jos minun pitää tehdä jotain ennen aamukahvia. Keskustelu on viimeisin asia, mitä haluan tehdä ennen kuin muumimuki on tyhjä ja aamiainen syöty. Yllätyksekseni huomasin, että teen kuitenkin tallityöt mieluummin ennen aamupalaa. Kahvi ehtii tippua sopivasti tallissa touhutessani. Ja loppujen lopuksi tallityöt ovat melko yksinkertaisia rutiineja. Niitä tehdessä ei tarvitse pohtia liikaa.

Ympäröivä tila tuntui hassulta kerrostaloasumisen jälkeen. Ensimmäisinä päivinä tuntui, että jopa hukkaamme miehen kanssa toisemme tähän pihaan. Kun minulla oli jotain asiaa, miestä ei näkynyt missään. Piti soittaa. Vaikka olimme samassa pihapiirissä!

Vetkale ja Nasu tottuivat nopeasti tallissa asumiseen pitkästä pihattoasumisesta huolimatta. Asserille karsinassa nukkuminen oli haastavampaa, vaikka se on asunut tallissa viimeisimpänä näistä kolmesta. Vetkaleelle talli tuntuu jopa sopivan. Se pyytää iltaisin päästä rauhoittumaan sinne. Nasulle on ihan sama, kunhan se saa olla Vetkaleen kanssa.

Nasu on minulle vielä uudempi tapaus, mutta siitä huolimatta sen järkytys uudessa paikassa yllätti minut. Ensimmäisenä päivänä annoin hevosten tutustua tarhaan koko päivän, rauhassa. Toisena päivänä hain Vetkaleen aidan toiselle puolelle leikkaamaan nurmikkoa. Vaikka Vetkale oli näköyhteyden päässä, itse asiassa melkeinpä kosketusetäisyydellä, Nasu järkyttyi muutoksesta syvästi ja laukkaili edestakaisin tarhassa. Tilanne on onneksi edistynyt. Nyt pääsen Vetkaleen kanssa jo ratsastamaankin lyhyitä lenkkejä ilman, että Nasu kimpaantuu Vetkaleen katoamisesta. Myös Asseri on päässyt tutustumaan kylätiehen ja lähimetsiin.

Ruunat ovat siis ottaneet asiat tyynesti, kuin olisivat asuneet täällä aina. Ne suhtautuivat tyynesti myös naapurin suloisiin lehmiin, jotka saapuivat laiduntamaan näköyhteyden päähän eräänä aamuna. Ne vilkaisivat lehmiä ja alkoivat syödä. Nasu-parka järkyttyi lehmistä ja tuijotti niitä päivän, päristen ja loikkien välillä. Nyt sekin sietää lehmiä lähellään. Mutta edes pikainen käynti tallissa ilman Vetkaletta on tyhmää. Olemme harjoitelleet talliin menoa yksin, pienissä pätkissä, lähtien muutamasta sekunnista. Edellisellä tallilla yksin olemisen ongelmaa ei ollut. Mutta kukin tottuu muutokseen ajallaan, Nasu saa tottua rauhassa. Meillähän ei ole mikään kiire. Ensi viikolla laumaan tulee vielä yksi uusi hevonen, ehkä se lisää Nasun turvallisuuden tunnetta. Minuun Nasu luottaa päivä päivältä enemmän ja minä siihen. Meillä alkaa olla aika hauskaa keskenämme. Ratsastuksen aika sen kanssa ei kuitenkaan ole vielä. Sen teemme vasta sitten, kun se hyväksyy kaikki tavalliset rutiinit tyynesti.

 

Ruunat ottavat rennosti.

Ystävät.

Muutos on tiivistänyt kolmikkoani. Vetkale ja Nasu olivat ennen parhaat ystävät, Asseri oli vähän ulkopuolinen porukoista (ehkä johtuen sen pomottavasta kommunikoinnista muita hevosia kohtaan). Nyt se on tiivis osa porukkaa ja ne jopa rapsuttelevat Vetkaleen kanssa toisiaan. Se näky saa minut hyvin tyytyväiseksi.